Kevään intoa

Hienosti alkanut tää päivä! Poitsu nukku yöllä reilut 6 tuntii putkeen, ja sen jälkee viel pari kolmen tunnin pätkää. Energiaa löytyi aamulla siivoamiseen (sain pölytkin pyyhittyä, mikä ei oo mun lempparijuttu!), pesin kaks koneellista pyykkiä ja puhtaat lakanat kuivuvat nyt ulkona <3 Imuroitu on, kissat pesty ja melkeen kaikki paikat järjestyksessä. -Mutta kaikista ihaninta on se tekemisen nautinto ja ilo. Tuntuu että energiaa riittäisi vielä vaikka mihin! :) Kaiken kruunaa tietysti aurinko <3

Mulle on tärkeetä perheen kesken vietetty aika. Eilinen ilta oli superkiva, koska lähdin illalla yksin käymään Siwassa karkkiostoksilla, joka tarkoitti tietysti sitä että laitoin volumet autossa täysille ja lauloin ja jammailin koko matkan. Oli niin rentouttavaa pitkäst aikaa! Loppuilta makailtii koko perheen voimin sängyssä, kateltii Greyn Anatomiaa ja syötii herkkuja joita ostin :) Oli ihanaa vaan rentoutua kahden ihanan miehen viekussa <3 Pari hauskaa juttua tuli mukaan Siwasta myös;

Tällainen koira pitää nykyään meidän oven paikoillaan!

Pieni kello makuuhuoneeseen :)

Pihalla olen saanut myös vähän siivoiltua, mutta ehkä joskus kymmenen vuoden päästä kaikki remonttisilppu ja rompe on saatu kerättyä kokonaan. Pieni pahe lopputuloksesta, ja eiköhän siitä saunan teostakin sitä romua vielä kerry..

Kevään ensimmäisiä kukkia meidän ihan omalta pihalta

Ootkos nähnyt jo perhosia? ;)

Tässä kuvaa pihan rinteestä, johon entinen asukas on istutellutkin jotain.. Pitää kesällä katsoa mitä kaikkea sieltä nousee. Mutta veikkaan, että hieman kukka muutoksia on tiedossa lähivuosina!

Tykkään näistä meidään rinteen vieressä olevista rapuista.
Ympärille olisi kiva saada kukkia?

Äkkiä terassi siihen kuntoon että pääsee grillaamaan! Muutoksia luvassa.. ;)

Meidän uusi grilli. Miehen yksi silmäteristä!

Ihanaa kun kesä alkaa olla ihan nurkan takana, jään odottelemaan inspiraatiota sinisievikkien istutukseen ja kesäkukkien ostoon.. ;) Ihania kevätpäiviä!

vauvajuttuja

Viimisestä päivityksestä onkin jo aikaa.. Tultiin siis joka tapauksessa kotiin silloin 4.4 vielä ja saatiin uusi aika 8.4 jolloin minut sitten otettiin sisään sairaalaan. Sairaalassa oli kuitenkin vieläkin ruuhkaa.. Kaikki ilmeisesti halusivat oman pääsiäispupun ;)

Onneksi sain huonekaveriksi nuoren naisen, jolla oli täysin sama tilanne kuin minulla (42+0) ja synnytystä aloitettiin käynnistämään pillereillä. Huonekaveri pääsi synnytyssaliin jo aamuyöstä ja minä jäin vähentyvien supistusteni kanssa odottelemaan. Aamulla hoitajat kuitenkin sanoivat että pääsisin alakertaan myös. Soitin miehelleni että voi pikkuhiljaa alkaa tulla pitämään kädestä ja että vihdoinkin jotain alkaisi tapahtua.

Hetken kärvisteltyäni synnytysosastolla, pyydettiin kätilöä laittamaan minut tippaan koska supistukset eivät olleet tihentyneet. Klo 12.00 sain tipan käteeni..

Koska oli pyhäpäivä, ilmeisesti henkilökunnassa oli hieman vajetta ja oltiin mieheni kanssa salissa lähes koko aika yksin. Epiduraalin sain puoli tuntia ennen h-hetkeä. Kaiken kaikkiaan synnytys kesti neljä tuntia ja meidän pieni mies syntyi 9.4 klo 16.12 maailmaan. <3 Painoa oli 3950g ja pituutta 51cm. Täytyy myöntää, että mielelläni eläisin vielä siinä uskossa että haikarat tuovat vauvat pienessä korissa kotiin tuhisemaan. ;) -Mutta, pääsin kai helpolla, koska en olisi varmaan kestänyt 24h tuollaisia kipuja.

Pari päivää vietin sairaalassa uuden ihanan huonekaverin ja hänen pojan kanssa. Oli ihanaa päästä kotiin, koska sairaalassa en osannut nukkua. En olisi selvinnyt niistä päivistä ilman huonekaveriani, sain äitiyteen varmuutta ja juttuseura oli loistavaa! Aika kului siis yölläkin, kun valvottiin.

Pari viikkoa on nyt siis mennyt ja pikkuinen on tänään kaksi viikkoa vanha. Iso poika <3 Olisi vaan kiva että äitikin alkaisi parantumaan - "muutaman" tikin omistan ensimmäistä kertaa elämässäni. Olisi ihana päästä jo pihahommiin ja pystyä tekemään kotona kaikkea kevättä, mutta väsymys ja särky rajoittaa pahasti normaalia arkea.

rakkauden tunteita

Elikkäs vieläkäään ei oo meidän vaava antan merkkejä, että ennen huomista tulisi. Huomenna klo 9.00 on siis varattu aika Koksiin, enkä aikonut sieltä ilman vauvaa lähteä. Kai nämä loppuajan turhautumiset, pelot ja jännitykset on ihan normaaleja..

Aluksi luulin, että oon synnytyspelkoinen. Vielä pari päivää sitten pelkäsin hurjasti sitä, ettei vauvalla ole kaikki hyvin. Mitä jos se syntyykin kuolleena? Mitä jos se onkin halvaantunut tai sillä on joku vakava sairaus? Olen nähnyt painajaisia siitä että menetän vauvan.

Ja siis ei, en ole koko ajan hysteerinen pelkoineni, vaan ne tulevat välillä ja hetken päästä tulee taas olo että kaikki on hyvin.

Nyt olen kuitenkin alkanut jännittämään sitä, että onko minusta tähän? Olenko valmis äidiksi? Mitä jos en jaksakkaan? Mistä tiedän miten vauvaa tulee hoitaa? Rakastanko varmasti vauvaani tarpeeksi jotta jaksan suojella ja huolehtia siitä koko elämäni?

Koko raskausaika minulle on ollut yhtä mielialojen vaihtelua, onnea, surua, pelkoa, käsittämätöntä rakkauden tunnetta... Kaikkea laidasta laitaan. Ja huomenna se siis tapahtuu? Nään vihdoinkin oman lapseni. Olen ehkä lievässä shokissa, jännityksessä. Ja tietysti TAAS se tunneryöppy valahtaa päälleni. Äsken jo katselin raskausajan rasvamaksan oireita.. Tuntuu että alan tulla vainoharhaiseksi, vaikka raskausaika on ollut lähes täydellinen, ei mitään oireita eikä huonoja oloja.

Noh, lainasin ystävältä Greyn Anatomian tuotantokausia joita olen katsellut. Tänään katsoin jakson, jossa Bailey kertoo Yangille miksi epäröi pitää lapsen. Miksi edes miettiä 7 vuoden yrittämisen jälkeen.. "Koska tiedän, että minusta on siihen. Vieläkään en tiedä miten, mutta tiedän että selviydyn" "Jos omasta itsestään on valmis, on valmis. Jos ei ole valmis, sen tietää vain itse. Ei kukaan muu." (jotenkin noin se meni??) Olin niin mukana jutussa, että tippa linssiinhän siinä (yllättäen) tuli.  

Kun katsoin positiivista raskaustestiäni viime kesänä, tiesin että minusta on siihen. Minusta tulee hyvä äiti. Teen kaikkeni jotta olisin hyvä äiti, vaikka elämä tuntuisi kuinka hankalalta ja asiat eivät näyttäisi järjestyvän. Koska syvällä sisimmässäni tiedän, että kaikki asiat järjestyvät aina - tavalla tai toisella. Asioilla on vaan tapana järjestyä. Tämä on sellainen asia, jonka olen koittanut pitää mielessäni aina silloin, kun paniikki iskee. Myös nyt, koska viisi minuuttia sitten googletin vielä raskauden rasvamaksasta.

Huomenna, tänään, eilen ja koko raskauden aikana olen kuitenkin toivonut että vauvalla olisi kaikki hyvin. Tänään toive on kaikista suurin koko aikana. Onneksi odotusta ei tarvitse enää kestää kauan. Ja toivottavasti huomenna tähän aikaan voin sanoa että olen varmasti yksi maailman onnellisimmista ihmisistä. Toivottavasti huomenna tähän aikaan pidän tervettä vauvaani sylissäni ja itken onnen kyyneliä. Toivottavasti en ikinä lakkaisi jännittämistä ja pelkäämistä lapseni takia.

Toivottavasti lapseni tulee aina rakastamaan minua.